Eräs tavallinen, arkinen ja luonnollinen synnytystarina

Neljäs raskauteni meni monilta osin ”siinä sivussa”. Alkuraskaudessa synnytin myös Embodied Birth- valmennusohjelman naisille, jotka haluavat kulkea kohti kotisynnytystä ja laitoin todella paljon energiaa oman yritystoimintani kehittämiseen. Raskaus oli jo useamman kuukauden ajan toivottu ja odotettu ja kun kuukautiset jäivät pois, sisäisesti tiesin ja tunnistin, että nyt uusi elämä on alkanut kasvaa. Tällä kertaa en halunnut tehdä raskaustestiäkään, ja miehenikin tähän minua kannusti - annetaan ajan kulua ja näyttää. Noin viikolla 7-8 vessassa käydessäni tuli paperiin pyyhkiessä hieman verta ja epäilykset alkoivat kalvaa. Yhden päivän vietin todella matalissa tunnelmissa, jo päästäen mielen tasolla irti raskaudesta jos se menisikin kesken. Viikon päästä sama toistui ja sen jälkeen teinkin lopulta raskaustestin - joka näytti vahvaa positiivista. En kuitenkaan vieläkään ollut varma jatkuisiko tämä raskaus, mutta en jäänyt stressaamaan asiaa- tapahtuu kuten on tarkoitettu, eikä se ole minun käsissäni. 

Iltaiset pienet pahoinvoinnit jatkuivat, jotka olivat aikalailla ainoita raskausoireita itselläni, joten elin siinä toivossa että raskaus yhä jatkui, kun vuotojakaan ei enää kuulunut. Koin kuitenkin että tuo keskenmenon mahdollisuuden kohtaaminen toi nöyryyttä sekä muistutuksen siitä, että elämä eikä kuolema ole lopulta minun käsissäni. 

Tässä raskaudessa tein eniten töitä kuin aiemmissa ja vietin paljon aikaa koneella istuen. Välillä mietin aiheuttaisiko liiallinen istuminen virheasentoja vauvalle sillä en todellakaan liikkunut niin paljon kuin mitä olisin halunnut ja tiesin olevan hyödyksi. Aloitin myös perinteisen kätiön opinnot Matronan instituutissa ja alkuraskaudessa myös pohdin hetkellisesti haluaisinko kätilöä omaan synnytykseeni. Nopeasti kyllä tulin siihen lopputulemaan, että en itse koe kätilöä tässäkään synnytyksessä tarpeelliseksi. Kuitenkin, tässä raskaudessa tietoa oli jo kertynyt paljon ja tiedon mukana tuli myös epävarmuuksia: niin monia skenaarioita ja muuttujia, voisinko vielä neljännelläkin kerralla saada hyvän ja onnistuneen synnytyksen?! Onko se vain tuurista kiinni?

Loppuraskauden viimeisillä viikoilla sain vielä julkaistuksi Kohti kotisynnytystä- verkkokurssin ja täytyy sanoa että oma aikaansaaminen yllätti itsenikin. Sen jälkeen annoin itselleni vihdoin luvan vajota ”tekemättömyyden” äärelle ja synnytyskuplaan laskeutumiseen. Laskettu aikani oli syyskuun viimeisenä päivänä ja olisihan se pitänyt aavistaa ettei vauva vielä syyskuussa tule. Tälläkin kertaa olin kuitenkin jollain tasolla kiinnittynyt vielä ajatukseen, että saattaisimmekin saada syyskuisen. (Note to self: lisää laskettuun aikaan aina + 2 viikkoa!) Lopulta näen nuo viimeiset viikot hyvin merkityksellisinä ja varsinkin, kun loppuraskauden olin vielä hyvinkin työn touhussa, oli niillä viimeisillä levollisilla odotuksen viikoilla oma paikkansa. Ainoa, mikä aiheutti turhautumista oli oma kärsimättömyys ja liika kiinnittyminen lasketun ajan ympärille sekä muutamien läheisten hyvää tarkoittavat kyselyt ”koska vauva syntyy”. 

Syyskuu vaihtui lokakuuksi ja ihana odottavainen tunnelma alkoi pikkuhiljaa vaihtua epätoivoksi. Muutamana yönä tulee jo mukavia supistuksia, jotka saavat olon innostumaan mutta aamua kohden ne laantuvat ja herään jälleen ”ei synnytetä tänäänkään” päivään. Kävin todella laajan skaalan tunteita noina viimeisinä viikkoina ja klassisesti ajattelin olevani se ainoa ikuisesti raskaana oleva nainen. Kävin muutaman kerran vyöhyketerapiahoidoissa, siivosin kotia, leivoin pakastimeen postpartum-herkkuja, kävin useamman kerran ”viimeisellä kauppareissulla” ja metsäkävelyillä perheen kanssa. Sitten, viikko ennen synnytystä minulle iski todella iso ylävatsakipu, joka oli lähes lamauttava. En syönyt kunnolla muutamaan päivään ja pohdin jo aidosti, että pitääkö lähteä hakemaan apua jos se ei helpota. (Jälkikäteen nämä osoittautuivat sappikivien aiheuttamiksi). Tämä sai minut unohtamaan koko synnytyksen ja keskittymään vain ja ainoastaan kivun kanssa selviämiseen päivä kerrallaan. Lopulta se meni onneksi muutamassa päivässä ohi ja voimat alkoivat palautua. Olin onnellinen, ettei synnytys ollut vielä alkanut vaan sain vielä kerätä voimia ja palautua tästä koitoksesta - ja tiesin, että tämän kaiken jälkeen olisin niin valmis päästämään irti raskaudesta ja ottamaan ilolla ne synnytys-supistukset vastaan. 

Lopulta saimme ihania päiviä perheen kesken, siivottua kotia vieläkin perusteellisemmin ja nautittua kauniista syyspäivistä. 

Synnytystä edeltävänä päivänä poikamme tuli kipeäksi ja hoidin alkavaa korvatulehdusta kaikkien keinojen kanssa. Illalla katselimme mieheni ja esikoisen kanssa reality-ohjelmaa poikkeuksellisesti iltamyöhäiselle ja ilmassa oli jollain tavalla joulua edeltävä tunnelma, se odottavainen olo että kohta tapahtuu jotain ihanaa. Yöllä herään siihen, että esikoinen on oksentanut sänkyyn ja alamme siivoamaan sitä mieheni kanssa. Naurahdan, että tästä puuttuu enää se, että alan synnyttämään - muuten on aikalailla kaikki koettu jo! Otamme oksennuksesta tahrautuneen ja vähän vanhaksi käyneen peiton ”synnytyspeitoksi”, sillä sen voisi heittää roskiin sen jälkeen. 

Menen nukkumaan ja herään ehkä tunnin-parin päästä supistukseen. Tiedän, että nyt se on alkanut. Nämä supistukset ovat napakoita ja juuri sellaisia, mistä tietää että synnytys käynnistyy. Nukun vielä useamman tunnin, välillä heräillen supistuksiin. Kuuden aikaan nousen ja käyn lämpimässä suihkussa kaikkien muiden nukkuessa. Kömmin vielä peiton alle kunnes seitsemän aikaan herään sellaiseen supistukseen, jonka jälkeen tarraan mieheni käteen ”herää, nyt synnytetään”. On sunnuntai-aamu. 

Sytyttelen kynttilöitä, menen sohvalle makoilemaan. Kuopus herää ja tulee viereeni makoilemaan. Kodissa on ihana tunnelma. Välillä supistus tulee, esikoinen herää. ”Tänään vauva syntyy”- kerron ja hän on ihmeissään, tänäänkö se tosiaan tapahtuu! Lapset ovat odottaneet vauvan syntymää innolla jo useita viikkoja, ellei kuukausia. 

Seuraava supistus tulee ja huomaan jo käyttäväni ääntä, okei ollaan jo pitkällä. Epäilyksen ajatus tulee päähäni, mitä jos tämä synnytys kestääkin pitkään.. Mitä jos tämä ei synnykään helposti.. miten jaksan.. 

Käyn vessassa, paperiin tulee verta. Kyllä, tässä ollaan edetty jo. 

Katselen syksyistä maisemaa, silittelen vatsaani. Kuopus kuuntelee lasten laulukirjaa ja totean että tämä on nyt sitten tämän synnytyksen soundtracki. Mitään synnytyssoittolistoja sun muitakaan en ole tehnyt, enkä kaipaa. Koko raskauden ajan tunsin, että tästä tulee hyvin arkinen, perheen keskeinen, tavallinen synnytys ilman mitään ylimääräistä. Oli selvää, etten halunnut palkata ketään tähän synnytykseen, en kuvaajaa enkä doulaa. Yksinkertaisuus oli se teema, millä mennään. Siirryn keittiöön ja alttarin ääreen jumppapallon päälle makoilemaan, jossa otan vastaan muutaman todella hurjan supistuksen. Kuopus nojailee selkääni ollessani nelin kontin, en huomioi häntä mutta videolta myöhemmin tämän huomaan. Esikoinen on käynyt herättämässä keskimmäisen, joka tulee ihmettelemään. 

Otan vielä yhden supistuksen vastaan keittiössä tiskialtaaseen nojaillen ja mietin, että on tämä synnyttäminen hullujen hommaa. Mieleni valtaa suunnaton arvostus ja kunnioitus kaikkia naisia kohtaan. Niin me vaan tehdään tätä - synnytetään uutta elämää. Aivan sama miten ja missä - on se synnytys aina järisyttävä avautuminen ja antautuminen, kivulias ja haastava omalla tavallaan- niin hurja kokemus. Tässä kohtaa tapahtuu se nöyrtyminen synnytyksen voimalle. Anna tulla vaan, tätä en pysty hallitsemaan, mutta ai että kun tuntuu, sattuu. Ymmärrän, että tämän voiman edessä moni kaipaa turvaa, helpotusta ja se voi tuntua liialliselta. 

Minulle turvan tuovat oman kodin seinät- tuttu kylpyhuone johon saan pötkähtää patjalle, rakkaat lapseni jotka katselevat vieressä ja pohtivat ääneen arkisia ja syvällisiä kysymyksiä. Esikoinen esittelee istukkakulhoa nuoremmille. Mieheni häärii taustalla tuttuun tapaansa kaiken käytännön asioiden parissa, sytyttäen takkatulen, hoitaen kylppärin synnytyskuntoon, kuvaten synnytystä ja välillä hieroen selkääni, mitä milloinkin tarvitaan. 

Makoilen patjan päällä kylppärissä, ah nämä supistusten väliset tauot! Lapset tulevat silittelemään vatsaa. Supistusten tullessa hätyyttelen heidät kauemmaksi. Nousen nelinkontin, ”miten tästä selviää” vaikerran. Kivutonta synnytystä en saanut tälläkään kertaa, enkä sitä edes toivonut tai odottanut. Nyt ollaan myrskyn silmässä, tulee muutama työntävä tuntemus. Vielä hetkeksi kylkimakuulle, täydellinen hiljaisuuden ja rauhan hetki. Tunnen, että nyt ollaan lepovaiheessa ja muutaman minuutin päästä tunnen kuinka minut ”herätetään”,  adrenaliini ottaa vallan ja tiedostan että nyt siirrytään ponnistamaan. 

Vauva liikkuu alaspäin ja se tunne on sanoinkuvaamaton, anelen Luojaa auttamaan, tuntuu että en kestä sitä, halkean! Jotain niin isoa työntyy lantioni läpi, en voi itse sitä hallita vaan kohtuni puskee vauvaa alaspäin. Kokeilen, pää tuntuu. Vedet läsähtävät patjalle, mikä jää elävästi 2 v kuopukseni mieleen hänen toistellessa syntymän jälkeen pitkään ”vettä tuli”. Lapset katsovat vieressä innostuneena, tyttäreni huokaa ”tule jo vauva” ja samantien vauva syöksyy patjan päälle plopsahtaen. Ponnistusvaihe kesti tasan kaksi minuuttia. Kello on juuri ja juuri yhdeksän aamulla. Mitä, nyt vauva on siinä! ”Kumpi se on”- lapset huutavat. Kiepautan napanuoran kaulan ympäriltä, vauva parkaisee hieman. ”Se on tyttö!!” Yllätyn itsekin, sillä olimme siinä olettamuksessa, että poika tulisi tällä kertaa. Vauva on valkoisen kinan peitossa ja liukas. Nostan hänet syliini, suukotan, pyörittelen kuin voipalaa. Vauva tarttuu rintaan samantien kuin vanha tekijä. Voi että, täällä hän nyt on. Lapset tulevat viereen katsomaan ja kysymyksiä satelee. Siinä me olemme, koko perhe tavallisena ja niin ihmellisenä sunnuntai-aamuna, omassa kylpyhuoneessa tuoreen pikkusiskon kanssa. Kiitos Jumalalle. 

Noin puolentunnin päästä tulee supistus, tunnen että on aika synnyttää istukka. Kyykistyn emalikulhon päälle ja istukka pullahtaa ulos. Olemme vielä hetken kylpyhuoneessa kunnes tunnen, että on aika siirtyä sänkyyn. Peseydyn ja menemme pesimään tuoreen vauvan kanssa. Tunnen olevani sudennälkäinen ja saan ensimmäisen aterian sänkyyn. 

Iltapäivällä poltamme napanuoran liekinheittimellä. Lapsivuodeaika alkaa ja peti on kirjaimellisesti täynnä lapsia. Niin ihmeellisen ihana tunnelma valtaa kodin. Synnytys on ohi, ja se meni jälleen niin siunatusti ja onnistuneesti, saimme terveen tytön syliimme. Illalla kilistelemme lehtikuohuvalla ja syömme syntymäpäiväkakkua. Tervetuloa maailmaan pikkusisko. <3